Seremoniamestari kannattelee ja ohjaa siviilihautajaisissa

Olemme suomalaisessa kulttuuriperinnössä tottuneet siihen, että pappi on keskeinen henkilö hautajaisissa. Hän tapaa omaiset etukäteen, haastattelee heitä, kirjoittaa puheen sekä sopii seremonian yksityiskohdat. Pappi myös ohjaa ja kannattelee jäähyväistilaisuutta luoden varmuutta ja turvallisuuden tunnetta osallistujille.

Entä kun siviilihautajaisissa ei automaattisesti ole tällaista hahmoa?

Paikkakunnasta riippuen seurakunnat saattavat siunata kirkkoon kuulumattomia vainajiakin, joko ilmaiseksi tai korvausta vastaan. Siinä ei sinällään ole mitään pahaa, mutta usein tähän ratkaisuun päädytään, kun vaihtoehtoja ei ole tai niistä ei tiedetä.

Lähiomaisista tai ystävistä voi myös löytyä sopiva henkilö puhujan ja houstin rooliin ja se on mielestäni luonteva ja kaunis ratkaisu. On kuitenkin kohtuutonta vaatia, että lähiomaiset hoitavat tätä tehtävää, sillä heidän roolinsa hautajaisissa on saada keskittyä jäähyväisiin ja itsensä koossa pitämiseen surun keskellä.

Silloin ammattimainen seremoniamestari tulee apuun. Hän voi hoitaa puhujan ja juontajan roolia paikan päällä jo luodun suunnitelman pohjalta tai olla mukana alusta alkaen suunnittelemassa tilaisuutta. Kun kädet on täysin vapaat (eikä tarvitse seurata kirkollista kaavaa), voi omaisia mietityttää mistä lähteä liikkeelle ja mistä kaikesta tilaisuus voi koostua.

Yksilöllinen seremonia heijastaa edesmenneen persoonaa ja elämää

Vainajan näköinen seremonia syntyy tiiviissä yhteistyössä omaisten kanssa. Käydään syvällistä keskustelua kuka edesmennyt oli, millaista elämää hän eli, mitä rakasti, harrasti tai mikä oli hänelle tärkeää. Mikäli vainajalla oli jokin erityinen elämänkatsomus, voidaan mukaan liittää elementtejä sitä tukemaan.

Haluan muistuttaa, että siviilihautajaisten seremonian tai muistotilaisuuden sisältöön ei ole olemassa mitään sääntöjä tai pakkoja. Tärkeintä on, että ohjelma, tila ja mahdolliset tarjoilut luovat kokonaisuuden, joka tuntuu luonnolliselta ja omalta, vainajan näköiseltä ja oloiselta. Silloin surijoillekin tulee arvostava, kannateltu ja hyvä olo, mikä puolestaan keventää ehkä surutaakkaa ja jättää kauniit muistot jäähyväishetkestä.

Vain taivas on rajana luovuudessa

Olen seremoniamestarina ja muusikkona nähnyt ja ollut mukana toteuttamassa hyvinkin erilaisia ja yksilöllisiä hautajaisia. On ollut yhteislauluja, partiohuutoja, matkaan lähettämisiä yhteisönä, videotervehdyksiä, värikästä pukeutumista, viskibaaria, iloa ja nauruakin muistojen kautta. Kaikista on minulle jäänyt päällimmäiseksi suuri arvostus ja kunnioitus vainajaa ja hänen elämäänsä kohtaan sekä syvä yhteisöllisyys ja sen kautta jaettu suru ja rakkaus.

Tarvitsemme ihmisinä ja yhteisöinä rituaaleja, koska ne luovat merkitystä, yhteenkuuluvuutta ja turvaa, auttavat käsittelemään siirtymävaiheita sekä vahvistavat sosiaalisia siteitä ja identiteettiä. Vanhat ja tutut rituaalit luovat turvaa ja arvokkuutta. Mutta rituaaleja on myös lupa luoda itse. Olemme tunnustuksettomien hautajaisten kohdalla jonkin aivan uuden äärellä. Mitä haluamme mukaan vanhoista perinteistä? Missä kohtaa on ok tai jopa parempi luoda tilalle uutta? Voisiko näitä kahta ehkä yhdistää?

Kannustan käyttämään luovuutta ja omaa intuitiota läheisen viimeisen juhlan suunnittelussa. Toivon, ettemme liikaa miettisi, mikä on oikein ja väärin tai mitä joku muu erilaisista valinnoistamme ajattelee. Meillä on oikeus tehdä rakkaallemme juuri hänen näköisensä, ainutlaatuinen hetki. Ja muista - jos oma luovuus on hukassa tai jää surun alle, apua ja tukea on saatavilla.