Lohtukirje itselle

Rakas Sanna,

tämä vuosi on ollut raskas. Kun omat vanhemmat sairastuvat muistisairauteen vuoden välein, tekemistä riittää. Vaikka et ole ollut hommassa yksin, olet kantanut paljon vastuuta ja huolta.

Vuosi sitten jouluna tajusit, että Äiti ei todennäköisesti ole enää kauan kanssamme. Sanoit sisaruksillesi, että tämä saattaa olla Äidin viimeinen joulu. Ja niin se olikin.

Keväällä hänen kuntonsa heikkeni silmissä. Toukokuussa hänet siirrettiin Kotisairaalan palliatiiviseen hoitoon. Ei silti ollut vielä näköpiirissä, että heinäkuussa vointi romahtaa. Lopulta lähdön hetki koitti jo 1.8.

Olit tavallaan tehnyt surutyötä ja luopumista jo pidempään, mutta kuolema on silti aina järkytys. Hoidit ahkerasti käytännön asioita ja teit Äidille hienot hautajaiset. Yrititkö kenties paeta surua suorittamisella? Aina se sai sut kuitenkin kiinni. Se iski kanveesiin ja pakotti kohtaamaan todellisuuden: Äitiä, sun omaa äitiä ei enää ole.

Sanna, olet jaksanut hienosti. Mutta muista, että aina ei ole pakko olla reipas. Surulla on tärkeä viesti, joka pitää ottaa vastaan, kun sen aika on. Surun pitää antaa soljua vapaana, sillä jos sen patoaa, muutkin tunteet jäävät sisälle jumiin.

Äiti oli ihminen, jolla nauru ja itku olivat herkässä, kuten sinullakin. Pidä Äiti mukana sydämessäsi ja anna itsellesi ne lohdun sanat, jotka hän aina osasi antaa surun ja vaikeuksien keskellä: ”Kaikki järjestyy” tai ”Kyllä se siitä suttaantuu” (ja perään lämmin halaus).

Äidin myötätunto ja lämpö elävät sinussa. Sulla on myös valta ja voima antaa niitä eteenpäin niin henkilökohtaisessa elämässä, kuin työnkin kautta. Mutta muista, että olet tärkeä ja arvokas ihan omana itsenäsi, et vain sen kautta mitä saat aikaan.

Äidin henki elää vahvana siinä rakkaudessa, joka sinä olet.

Sanna