Suru kuoriutuu kerroksittain

Äitini kuolemasta on kulunut kuusi kuukautta. Huomaan, että samalla kun suru saa uusia muotoja, käyn myös läpi monenlaisia muistoja äidistä vuosien ja vuosikymmenten varrelta. Minulla oli ilo tuntea hänet 51 vuotta. Niinä vuosina hän ei ollut vain yksi ihminen, vaan monenlaisia versioita itsestään.

Se viimeisin äiti, sairas ja dementoitunut vanhus, oli enää kuori siitä eloisasta, nauravaisesta, lempeästä, kekseliäästä ja aina avuliaasta naisesta, joka äiti oli valtaosan elämäänsä ollut. Se vanhus oli suloinen ja rakas, mutta tavallaan jo joku muu kuin minun äitini. Vaikka suru on ollut alusta asti olemassa, en heti tavoittanut sitä sellaisena kuin miksi olin sen etukäteen kuvitellut. Sain jopa välillä itseni kiinni siitä, että tunsin ihan aluksi enemmän helpotusta kuin surua, mikä johti tietenkin omantunnon tuskiin.

Sitten aloin syksyn mittaan tavoittaa pilkahduksia yhteisistä hetkistä, kun olin pieni tai teini-ikäinen, tai aikuisuuden kynnyksellä ja vasta tavannut tulevan mieheni. Muistoja siitä, millainen äiti oli ollut niissä hetkissä, miten hän iloitsi, auttoi, tuki ja lohdutti. Tai miten mahtava isoäiti hän oli lapsilleni voimiensa vuosina.

Samalla kun muistot tuovat rakkaan ihmisen hetkeksi takaisin, ne tuovat mukanaan sydäntä raastavan ikävän. ”Ai niin, sellainenkin ihana puoli hänessä oli”… ja taas itketään uudet itkut. Muistikuva ihmisen eri puolista ja versioista tavallaan auttaa kuorimaan surun kerroksia yksi kerrallaan.

Suru antaa meille mahdollisuuden luoda uudenlainen suhde edesmenneeseen. Voimme vahvistaa yhdessä koettua hyvää, mutta tarvittaessa myös muovata muistoja sekä pyytää ja antaa anteeksi asioita, jotka ovat jääneet painamaan.

En halua hukata ihania muistojani, ehkäpä vain oppia katsomaan niitä lempeydellä ja rakkaudella ilman tuskaa. Haluan uskoa, että jonain päivänä kerrokset on kuorittu ja kipu sydämessä helpottaa.